Claire Aho 1925-2015 Suomalaisen valokuvauksen uranuurtaja Claire Aho menehtyi eilen Tukholmassa 90-vuotiaana. Ahon valokuvat, esimerkillinen elämänasenne ja ura, joka alkoi jo 1940-luvulla yhtenä harvoista naisista miesten hallitsemassa valokuvamaailmassa tulevat inspiroimaan tuleviakin sukupolvia. Kiitos ja kumarrus museomme puolesta!
The Finnish Museum of Photography 30 November 2015
Claire Aho, a remarkable pioneer of Finnish photography, has passed away at the age of 90. The legacy of her photographs, exceptional outlook on life and groundbreaking career as one of the world's first professional female photographers will live on and continue to inspire future generations.
Photographer Claire Aho in 1961. Photo by Dinah Aho
Anu Uimonen, Helsingin Sanomat 30.11.2015
Claire Aho Valokuvaaja s. 2.11.1925 k. 29.11.2015 Suomalaisen valokuvauksen grand old lady Claire Aho kuoli sunnuntaina 29. marraskuuta 2015 kotonaan Tukholmassa sattuneessa tulipalossa.
Hän oli 90-vuotias, syntynyt Helsingissä 2. marraskuuta 1925, mutta edelleen täynnä elinvoimaa ja suunnitelmia. ”Äiti olisi halunnut elää 100-vuotiaaksi”, Claire Ahon poika Jussi Brofelt sanoo.
Claire Aho kasvoi kuvien keskellä. Hän oli kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin vanhimman pojan, valokuvaaja Heikki Ahon ja tämän liettualaissyntyisen Dinah-vaimon tytär. Heikki-isä antoi tyttärelleen kameran käteen jo lapsena, ja Venny-isoäiti opetti sommittelua. ”Kulttuurisuku oli pehmeä matto, jolla minä sitten pompin”, Claire Aho kuvaili taustaansa.
Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Tölö Svenska Samskolasta 1944 Aho tähtäsi aluksi toimittajan uralle ja lähti opiskelemaan Yhteiskunnalliseen korkeakouluun. Valokuvaus ja elokuvaus veivät kuitenkin voiton, kun hän alkoi työskennellä isänsä ja tämän velipuolen Björn Soldanin 1925 perustamassa Aho & Soldan -yhtiössä. Claire Ahosta tuli isänsä yhtiökumppani 1946, kun Björn Soldan muutti Englantiin. Hän kehitti erityisesti värikuvatekniikkaa ja teki dokumenttielokuvia. Aho & Soldanin toiminta loppui vuonna 1961 Heikki Ahon kuolemaan.
Claire Aho jatkoi monipuolista valokuvaajan uraansa erityisesti muodin ja mainonnan parissa, kunnes 1974 jätti ammattimaisen valokuvauksen ja muutti Tukholmaan. Ruotsissa hän työskenteli muun muassa L. M. Ericssonilla, Nordiska Museetissa, Ruotsinsuomalaisten seurassa ja Hufvudstadsbladetin uutiskuvien toimittajana.
Claire Aho löysi uudelleen valokuvaamisen jäätyään eläkkeelle 1991. Samoihin aikoihin alkoi myös hänen vanhan tuotantonsa uusi nousu. Yhä uudet sukupolvet ovat ihastuneet Ahon muoti-, mainos- ja tuotekuviin, jotka ilmestyivät aikoinaan muun muassa Eevassa, Me naisissa, Viikkosanomissa ja Hopeapeilissä. Ahon kuvissa oli 1950-luvulla uudenlaista väriä ja huumoria.
Viime vuosina kuvia on nähty useissa näyttelyissä, joista tärkeimpiä ovat olleet yksityisnäyttelyt Helsingin taidehallissa 2011 ja Lontoon Photographers’ Galleryssa 2013. Parhaillaan Ahon valokuvia on esillä Helsinki–Vantaan lentoasemalla. Claire Aho oli uskalias rämäpää, joka ei tyytynyt aikansa ahtaaseen naisen rooliin. Hän oli uranuurtaja naiskuvaajana Helsingin olympialaisissa 1952 ja dokumentoi Porkkalan palautusta 1955 salaa ilman virallisia lupia amerikkalaiselle Warner Pathé Newsille, jolle teki uutiselokuvia kymmenen vuoden ajan 1952–62.
Muodin ja mainosten parissa Aho tallensi sodanjälkeistä modernia Suomea. 1950-luvulla muotia hallitsivat vielä salonkiluomukset, mutta reipas marihenki oli jo tulossa. Koteihin kaupattiin radioita, jääkaappeja ja matkakirjoituskoneita. Aho tallensi myös uuden nuorisokulttuurin ensi askeleita kuten farkkuja, vespoja ja Coca-Colaa. Hän kuvasi Fazerin karkkeja ensimmäisiin värillisiin ulkomainoksiin.
Yksi erityisen mieluinen kuvaustehtävä oli kööpenhaminalaisen kuvatoimiston kautta 1968 tullut tilaus kuvata omaa kotikaupunkiaan Helsinkiä. Kuvat esiteltiin Kielissä Saksassa yhdessä kolmea muuta pohjoismaista pääkaupunkia kuvaavien valokuvien kanssa. ”Kuvasin Helsinkiä kolme viikkoa joka minuutti”, Aho muisteli, kun nuo vuoden 1968 Helsinki-kuvat olivat esillä Helsingin Virka-galleriassa 2010, jolloin kuvista tehtiin myös kirja. Helsinki oli Claire Aholle aina rakas kotikaupunki, vaikka hän asui yli 40 vuotta Tukholmassa.
Hän on kertonut lähteneensä aikanaan Ruotsiin, kun työtilaisuudet Suomessa 1970-luvun politisoituneessa ilmapiirissä heikkenivät. Kun Claire Aho täytti 80 vuotta, Kameraseuran galleriassa Helsingissä oli esillä hänen kuviaan teemalla ”Väriä väriä kaikkialla”. ”Värin taju on minulla synnynnäistä”, taiteilija kiteytti tuolloin.
Anu Uimonen 1.12.2015 Helsingin Sanomat
Helsingin Sanomat, Aino Frilander 30.11.2015 - Valokuvaajalegenda Claire Aho on kuollut: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1448854107383
Helsingin Sanomat, Muistot, Anu Uimonen 1.12.2015 - Claire Aho: http://www.hs.fi/muistot/a1306006652103
In memoriam: Claire Aho
This Sunday, Photography lost one of its shining stars and true pioneers. In a world of photography almost completely dominated by men Claire Aho emerged with the attitude that she only took pictures - and that was fun - she emerged one of the star photographers of Finland and one of the few women in the profession during the 1940s and 1950s.
An early adopter of colour photography, she sold her first print as a teenager and continued to excel in her field - sneaking into Porkkala without official permission to document the transfer from Soviet control and covering the 1952 Helsinki Olympics (as the only female photographer to do so), her photographs are far from conventional and with a life to them not often seen in that era and with an amazing command of colour.
She was also an outstanding videographer, making the documentary "Laulu meren kaupungista " to celebrate Helsinki´s 400th Anniversary.
Even after she moved to Stockholm and her retirement, she continued to do work for several institutions who valued her knowledge and expertise. In recent years with much help from her son, her images has once again found themselves in the spotlight, a time capsule of a different era and even today, the pictures stand out.
I have known Claire since I was a little boy. Back then, she was the friend to the family with the three dogs who we frequently visited but it was only when I got into photography myself that my eyes where opened to her work, leading eventually to an invitation to Helsinki to attend the opening of one of her exhibits.
I am still quite amazed by the work she put into her pictures. They have a truly unique style to them - as if the people in them are merely with a friend and it just happened to be a camera present. They are natural in a way that is contrasted by the colours and the composure, glamorous yet almost ordinary in a way. It is a wonderful combination. She also had that special ability to capture common situations and capture the very essence of them as shown by her tremendous work in capturing life in everyday Helsinki.
I am proud to have known Claire Aho and hope that her work will never be forgotten. It is a rare glimpse into a time that myself and many others will never experience and her bravery in doing what she liked regardless of the expectations of society alongside her grandmother and father sets a truly shining example for all of us, even to this day.
1 December 2015, Jonathan Rieder Lundkvist, Stockholm
FOKUS nr 02 den 18 januari 2016. Tex: Sefan Westrin
Claire Aho, Fotograf, dog den 29 november, 90 år gammal. »Jag tog min pappas Rolleikamera. Den sa ›klick‹, och sedan dess har jag fortsatt ta bilder.« Så kom det sig att Claire Aho blev fotograf, förklarade hon för Photographer’s Gallery i London inför hennes utställning där 2013. Det var kanske ingen som blev förvånad över att hon blev just fotograf. Hennes pappa, Heikki Aho, hade utbildat sig till pappersbruksingenjör, men hans verkliga passion var foto och film. Han och halvbrodern Björn Soldan hade startat firman Aho & Soldan samma år som Claire Aho föddes. Dottern fick sin första kamera när hon fyllde tio och hon följde med bröderna när de gjorde sina filmer. De reste ofta i Lappland för att hitta nationallandskap till de hundratals Bauhaus-inspirerat modernistiska dokumentärerna om ett land som då helt nyligen förklarat sig självständigt och lämnat inbördeskrig och försvarskrig bakom sig. En kvinnlig fotograf var på den tiden något mycket ovanligt. Var hon dessutom filmare var det något unikt. »Det fanns bara jag och Leni Riefenstahl«, skämtade Claire Aho en gång i en intervju. När sommar-OS hölls i Helsingfors 1952 var hon den enda kvinnan som bevakade det. När Sovjetunionen överraskande återlämnade Porkala, ett område väster om huvudstaden som de behållit för egen del efter det finska fortsättningskriget, var hon också där och dokumenterade, trots att hon inte hade något tillstånd. Men annars jobbade hon mest med betydligt mindre hårdkokta saker under 1950- och -60-talen: mest reklam och modellfotografering för veckotidningar. Det var en slags »Mad Men«-tid också i Helsingfors. Från vår tidshorisont framstår den som nästan parodiskt oskyldig. Konsumismen hade fortfarande inga mörka skuggor kring sig, den var i sig själv ett löfte om frihet och en bättre framtid. På en av Ahos bilder ler en sminkad ung mamma och en flätad dotter mot varandra. I bildens centrum finns – dottern håller till och med om det lite, så att ingen ska missa det – familjens nya kylskåp, halvhögt, uppställt på ett runt träbord. Hela bilden vibrerar av en intensivt blågrön färgton. Färg är en av de saker som främst utmärker Ahos bilder. Tekniken var visserligen inte ny, men fortfarande sällsynt. »Jag tror att jag var den första kvinnliga fotografen som fotograferade i färg«, sa hon senare till CNN. Hennes pappa beställde amerikansk färgfilm till storformatskameror och byggde ett laboratorium för den svårbehärskade färgframkallningen i firmans lokaler på Norra esplanaden i Helsingfors. Claire Ahos bilder skvallrar om en undertryckt längtan efter färg, de är starkt lysande av pastell och technicolor, gärna med cerise, turkos och senapsgul i paletten. Formspråket var djärvt nodernistiskt och hade en vilja till abstraktion, också i de vardagsbilder av Helsingfors som hon tog vid sidan av det kommersiella arbetet. Bilderna var också laddade med energi, humor och överraskning. Claire Ahos roll som fotograf vid den här tiden skulle man kanske närmast kunna likna vid en auteurs: hon hade sin egen studio, hon fixade sin egen ljussättning, bar och ställde upp rekvisita, hittade själv ofta sina modeller, såg ut och hämtade själv kläder, sminkade om det behövdes, tog bilderna, och framkallade. Dessutom tycktes hennes kunder, fulla som de var både av självförtroende och pengar, lita på henne. Senare har hon kommit att betraktas som föregångare till fotografer som Irving Penn och Cindy Sherman. »Jag tänkte aldrig på det som pionjärarbete, jag bara jobbade hårt«, sa hon själv. »Uttrycket ›pionjär‹ är något som fästs på mig i efterhand.« 1974 flyttade hon till Stockholm, och sedan dess har hon bott i Sverige. Medan hon bodde här gjorde hon en del uppdrag åt bland annat Nordiska museet, Sverigefinska riksförbundet, LM Ericsson, och skickade nyhetsbilder till finska Hufvudstadsbladet. När det brann på Sveavägen i centrala Stockholm en söndagsförmiddag nu i slutet av november var Claire Aho den enda som omkom. »Mamma skulle ha velat leva till hundra«, sa hennes son Jussi Brofeldt till Helsingin Sanomat i en kommentar.
