Claire Ahon värillinen maailma
Jokaisella valokuvaajalla on yksi tai kaksi asiaa, joita hän kuvissaan ratkoo – monet koko elämänsä ajan. Kuvaajan perustavat kysymykset voivat nousta hänen omasta ajastaan ja sen tapahtumista tai kuvateknisistä haasteista. Ne voivat tulla myös hänen omasta elämänhistoriastaan tai, kuten nykyisin yhä useammin käy, filosofiasta.
Claire Ahon uralla haasteet ovat tulleet sekä tekniikasta että maailman tapahtumista, ja tietysti myös kuvaajan taustalla vaikuttaneesta kulttuurisuvun perinnöstä. Kun hänen tuhansien kuvien tuotantonsa on joskus tulevaisuudessa inventoitu ja tutkittu, voidaan ehkä puhua myös kuvien ilmentämästä filosofiasta. Nyt nousee esiin vasta tämän kirjan lupaamia ”makupaloja”, yksittäisiä kuvia, unohdettuja näyttelykokonaisuuksia tai divareihin hautautuneita valokuvakirjoja. Elokuvia, joiden värit ovat haalenneet ja odottavat restaurointia. Kuvaaja itse on onneksi vielä yli 80-vuotiaana voimissaan ja mukana auttamassa oman tuotantonsa palapelin kokoamisessa ja palasten tunnistamisessa.
Claire Aho syntyi vuonna 1925, oireellisesti samana vuonna kuin hänen isänsä Heikki Ahon ja setänsä Björn Soldanin elokuvayhtiö Aho & Soldan. Perheyhtiöstä tuli myöhemmin työpaikka yli 10 vuoden ajaksi myös Clairelle, mutta se oli jo ennen sitä tärkeä kehys hänen kasvulleen valokuvaajaksi.
Aho ja Soldan olivat oman aikansa huippuosaajia, vastikään Saksassa koulutuksensa viimeistelleitä tekniikan ja taideilmaisun taitajia. Heikki Aho oli opiskellut Suomessa diplomi-insinööriksi ja jatkanut opintojaan Dresdenissä, missä hän perehtyi Nobel-kemisti Wilhelm Ostwaldin kehittämäänväriteoriaan. Hän tutki Ostwaldin harmaasävyoppia ja testasi väripainomenetelmiä usean vuoden ajan ja sovelsi sävyoppia myös filmikopiointiin. Aho & Soldan -yhtiön filmilaboratoriosta tulikin oman alansa ja aikansa arvostettu keskus, jossa kuvien sävyjä hallittiin itse kehitetyn valotusmittarin “Pikku-Keikan” avulla. Heikki Ahoa kiinnosti sävynhallinnan ohella kuvaus ja leikkaus. Saksasta Heikki Aho löysi myös tulevan puolisonsa, Claire Ahon äidin. Latvialaissyntyinen tanssitaiteilija Dinah ja Heikki Aho vihittiin vuonna 1923.
Ahon velipuoli Björn Soldan opiskeli kamerataidetta 1920-luvulla Münchenissä. Siellä hän oli suoraan eurooppalaisen valokuvauksen modernismin vaikutuspiirissä. Sen keskus oli kuuluisa Bauhauskoulu, modernin muotoilun ja kuvallisen viestinnän edelläkävijä. Eurooppalaisessa valokuvauksessa oli muotia ”uusi näkemys” (new vision), joka tarkoitti voimakkaan graafista ilmaisua ja maailman näyttämistä yllättävistä kuvakulmista, kuten ylhäältä radiomastosta tai alhaalta maan tasosta. Bauhausissa opettaneen László Moholy-Nagyn fotogrammit eli pimiössä valotetut, ilman kameraa tehdyt varjokuvat lähestyivät abstraktia ilmaisua. ”Uuden näkemyksen” iskevä ja tehokas kuvakieli näkyi myös ajan elokuvissa ja niiden leikkauksessa. Se huipentui neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan Sergei Eisensteinin montaasiteoriaan, joka määritteli viisi erilaista tapaa luoda nopeiden leikkausten avulla voimakkaita kerronnallisia assosiaatiota.
Aho ja Soldan eivät olleet ainoat suomalaiset valo- ja elokuvaajat, jotka hakivat 20-luvulla oppia Saksasta, kirjapainotaidon, kameroiden ja kuvatekniikoiden eurooppalaisesta keskuksesta. Heidän tavallista perusteellisempi ulkomainen koulutuksensa takasi kuitenkin sellaisen laadullisen osaamisen, jolla pärjäsi hyvin kotimaisessa kilpailussa. Valokuvauksessa vaikuttivat 30-luvulla Aarne Pietisen ja Aarne Tenhovaaran suuret studiot, elokuvassa Erkki Karun Suomi-Filmi ja Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuus. Aho & Soldan löysi tässä kentässä oman paikkansa ennen muuta lyhyiden tilausdokumenttielokuvien valmistajana ja tuottajana. Perheyhtiön filmilaboratorio palveli muitakin, ja myös valokuvaus kuului toimialaan. Yhtiön jäämistössä arvioidaan olevan yli 400 dokumenttielokuvan lisäksi myös 20 000 valokuvaa.
Aho ja Soldan halusivat tuoda esiin Saksassa oppimaansa muutenkin kuin liiketoiminnassaan. Molemmat kuuluivat 20-luvun lopulla Helsingissä toimineeseen ABISS-ryhmään, joka pyrki tuomaan valokuvauksen eurooppalaista modernismia Suomeen.
ABISS-ryhmän nimi tuli siihen kuuluneiden valokuvaajien sukunimistä: Heikki Aho, Hans Brückner, Heinrich Iffland, Vilho Setälä ja Björn Soldan. Myös Aho & Soldanilla 30-luvun puolivälissä työskennellyt kuvaaja ja elokuvaaja Eino Mäkinen levitti kirjoituksillaan eurooppalaisen modernismin valokuva-ajattelua, vaikkei kuulunutkaan ABISS-ryhmään.
ABISS piti yhden yhteisen näyttelyn vuonna 1930 Strindbergin taidesalongissa Helsingissä. Se havainnollisti kotimaisten kuvaajien tuotannon avulla ”uuden näkemyksen” pääperiaatteet. Moderni valokuvaus halusi nostaa pääaiheekseen kaupungin ja sen kiihkeän rytmin. Rohkeat rajaukset, lähikuvat, voimakkaat valot ja varjot sekä yllättävät kuvakulmat olivat keinoja näyttää valokuvan avulla maailma uudella, nykyaikaisella tavalla. Euroopassa modernismin tehokas kuvakieli päätyi propagandan välineeksi 1930-luvulla, kun diktatuurit nousivat valtaan Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa. Suomessa se soveltui nousevan teollisuuden ja matkailun sekä mainonnan tarpeisiin. Suomi-katsaukset ja teollisuusdokumentit olivat keskeinen osa Aho & Soldanin tuotantoa, mutta 30-luvun dokumenttielokuvien joukossa on myös ajankuvaa ja kevyempää aineistoa vaikkapa vapun vietosta tai omasta Tvärminnen kesäpaikasta.
Lisätään Claire Ahon 30-luvun lapsuudenympäristöön vielä isoäiti, kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeldt. Isoisä eli kansalliskirjailija Juhani Aho oli kuollut vuonna 1921, neljä vuotta ennen Clairen syntymää. Hänen puolisonsa Venny kutsui 10-vuotiaasta saakka valokuvausta harrastaneen Clairetytön paikalle, kun näki ikkunastaan Mechelininkadulla erikoisen näkymän: kyttyräselkäisen lumenluojan, jonka kärryjä veti härkä. Clairen ottama kuva julkaistiin lehdessä Tukholmassa, ja hän sai siitä sadan kruunun palkkion. Toisen, lammasta esittävän varhaisen kuvan oli julkaissut Suomen Kuvalehti.
Venny opetti Clairelle tupakka-askin avulla kuvan rajauksen merkityksen. Claire on kertonu haastatteluissa, miten tupakoiva isoäiti oli leikannut Klubi 7 -askin pahvikanteen katseluaukon, jonka läpi hän tarkasteli tulevan piirustuksensa tai maalauksensa aihetta. Aukko toimi kuin kameran etsin ja auttoi taiteilijaa rajaamaan kuvan. Venny rohkaisi tyttöä muutenkin kuvantekoon ja arvosteli perheyrityksen poikia siitä, etteivät nämä tuoneet esiin yksilöllistä taiteilijanlaatuaan vaan signeerasivat työnsä yhteisesti firman nimissä ”Aho & Soldan”.
Tuon signeerauksen taakse kätkeytyvät myös Claire Ahon varhaiset valokuvat ja dokumenttielokuvat. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi viimeisenä sotavuonna 1944 Tölö Svenska Samskolanista ja opiskeli sanomalehtioppia ja yhteiskuntatieteitä sekä Helsingin yliopistossa että Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, Tampereen yliopiston edeltäjässä, joka tuolloin vielä toimi Helsingissä. Opiskeluajan kesät kuluivat kesätöissä ruotsinkielisissä sanomalehdissä Hufvudstadsbladetissa, Västra Nylandissa ja Tidningen Hangössa. Sitten perheyritys kutsui ja Clairesta tuli isänsä yhtiökumppani sen jälkeen, kun sodan aikana TK-kuvaajana rintamalla toiminut Björn Soldan muutti vuonna 1946 Englantiin. Soldan työskenteli BBC:n suomenkielisen osaston toimittajana Lontoossa ja kuoli seitsemän vuotta myöhemmin, vain 51-vuotiaana.
Claire oli ollut mukana isänsä ja setäpuolensa kuvausmatkoilla muun muassa Lapissa ja tunsi yhtiön toiminnan. Sotien jälkeen Suomessa oli pula kaikesta ja myös valokuvaustarvikkeiden tuontia säännösteltiin. Elpyminen oli kuitenkin alkanut, ja paperipulasta toipuvat lehden halusivat sivuilleen entistä enemmän väriä. Heikki Aho oli tyytymätön suomalaisten värikuvien ja -painatuksen laatuun ja sopi Clairen kanssa, että tämä ryhtyisi kehittämään erityisesti yhtiön väriosaamista.
Ulkomailta tilattiin pino värivalokuvausta käsitteleviä kirjoja ja Yhdysvalloista Kodakin 9x12 cm:n väridiafilmiä, jota varten tarvittiin laakafilmikamera. Kookkaan laakafilmin tekninen laatu ja toistokyky oli paras mahdollinen, vaikka laakafilmiä käyttävät kamerat olivat raskaampia ja hankalampia käsitellä kuin kevyemmät rullafilmikamerat. Elokuvayhtiön kylkeen Pohjoisesplanadille perustettiin studio ja laboratorio ja palkattiin apulainen.
Väri voidaan ajatella valokuvauksessa kahdella tavoin. Se voi palvella kuvan realismia, jolloin tavoitteena on havaintomme mukainen ”oikeavärisyys”. Tai se voi toimia tunnelman ja tehon välineenä, jolloin hyväksytään filmien puutteet ja tapa näyttää maailma ”väärän” värisenä. 1950-luvulla tavoitteena oli oikeavärisyys ja värien hallinta niin, että ne muistuttivat alkuperäisiä vielä lehteen painettuinakin. Erityisen tärkeää oikeavärisyys oli muoti- ja tuotekuvauksessa. Suomessa julkaistiin vielä vuonna 1950 käsityölehden kansikuvana väritetty mustavalkoinen muotikuva, vaikka värifilmien läpimurto markkinoille oli tapahtunut jo edellisten 15 vuoden aikana Yhdysvalloissa (Kodakin Kodachrome 1935–36, väridiafilmi Ektachrome 1940 ja värinegatiivifilmi Kodacolor 1942) ja Saksassa (Agfacolor 1936). Ei siis ihme, että Aho & Soldanin ajankohtaiselle värivalokuvaustaidolle oli 50-luvun lehdissä kysyntää. Laadunvalvonnasta kertoo jotain se, että Heikki Aho tarkasti densitometrillä kaikki värikuvat ennen niiden luovuttamista asiakkaille.
Claire Aho kuvasi muotia vuonna 1944 perustetulle muotilehti Sorjalle, josta kehittyi Suomen pitkäikäisin muotilehti. Myös perinteikäs naistenlehti Eeva tilasi häneltä värikuvauksia, vaikka lehden oma valokuvaaja Volker von Bonin oli hänkin taitava värikuvaaja. Perässä tulivat muut naistenlehdet, kuten Me Naiset. Claire Aho muistelee, että muotikuvaukset muodostivat 50-luvulla noin neljäsosan hänen työstään. Lisäksi oli tuote- ja mainoskuvauksia ja lyhytelokuvien tekoa, vaikka tämä puoli yhtiön tuotannosta alkoi sodan jälkeen hiipua.
50-luvun muoti oli näyttävää ja runsasta, kuin kangasta olisi haluttu ankeiden sotavuosien jälkeen tuhlata leveisiin helmoihin. Suomessa aloittivat samalla vuosikymmenellä toimintansa design-merkit Marimekko ja Vuokko, ja suomalainen muotoilu sai tunnustusta maailmannäyttelyissä. Optimistisen vuosikymmenen monet esineet, kuosit ja muodot tallentuivat Claire Ahon kuviin – aina oikeissa väreissään. Kuvat osoittavat hienosti, miten valokuvaajan työssä kohtaavat oman ajan kuvatekniset haasteet ja yleisemmät kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ilmiöt. Arkisina tilaustöinä tehdyt valokuvat muodostavat kokonaisuutena ajankuvaa, jolla on myöhemmin selvä kulttuurihistoriallinen arvo.
Aho & Soldanin toiminnan painotuksiin 50-luvulla vaikutti myös se, että perheyhtiön uusin kuvaaja oli nainen. Muissakin valokuva-alan perheyrityksissä oli valokuvaamisesta innostuneita naisia mutta he jäivät helposti harrastajiksi ja ammattilaismiesten varjoon, kuten esimerkiksi Pietisen kuvaamon Nancy Pietinen. Claire Aholla oli perheyrityksessä selvä ammattikuvaajan rooli ja siihen liittyvä tekninen osaaminen. Ja sukupuolen ansiota oli varmaan myös se, että muotikuvauksista tuli 50-luvulla osa liiketoimintaa. Naispuoliselle muotikuvaajalle oli kysyntää, sillä esimerkiksi alusvaatekuvauksia pidettiin vielä 50-luvulla sen verran arkaluontoisina, että ne annettiin mieluummin naiskuvaajien tehtäväksi. Tällainen työnjako oli esimerkiksi Turussa Märtha ja Stig Söderholmin valokuvaamossa Studio Staggessa, jossa Märtha kuvasi turkulaisen trikootehdas Silon alusvaatekuvat.
Muotikuvaus onkin yksi niistä valokuvauksen alueista, joilla naiskuvaajat ovat ammattilaisina menestyneet. Alan suomalainen pioneeri oli turkulainen Emmi Heldt-Fock, jonka Atelier Irmelin aloitti Turussa vuonna 1922. Kuvaamo keskittyi henkilökuvaukseen ja yhdisti siihen Silon ja Kestilän pukutehtaan sesonkikuvaukset.
50-luvulla valokuvauksen kenttä oli sukupuolittunut niin, että henkilökuvaukseen keskittyneitä valokuvaamoja eri puolilla Suomea pitivät usein naiset. Työ oli sisätyötä ja liittyi rituaaliseen elämän käännekohtien ikuistamiseen. Rippikuvat, ylioppilaskuvat ja hääkuvat otettiin valokuvaamon tiloissa, ja niiden tilaus oli yksityinen. Kuvia ei yleensä julkaistu, vaan ne jäivät tilaajilleen. Henkilökuvauksessa arvostettiin psykologista syvyyttä ja monet parhaista kuvaajista olivat naisia, kuten Salme Simanainen ja KuvaSiskot Eila Marjala ja Margit Ekman Helsingissä.
Miesten aluetta olivat teollisuus-, tuote- ja mainoskuvaus sekä lehtikuvaus. Näitä kaikkia yhdisti tilauksen julkisuus: kuvat näkyivät lehdissä, julisteissa ja esitteissä. Työ oli liikkuvampaa kuin valokuvaamojen toiminta. Erityisesti lehtikuvaus odottamattomine uutistapahtumineen edellytti matkustamista ja epäsäännöllisiä työaikoja, mikä aiheutti naiskuvaajille helposti ristiriidan perheen kanssa. Elokuvapuolella sukupuolten asetelma oli kaikkein jyrkin: miehet olivat kameran takana, naiset sen edessä.
Tätä taustaa vasten Claire Aho on ollut kiintoisa monen roolin yhdistelmä: naispuolisena muotikuvaajana yksi muutamista, tuote- ja mainoskuvaajana yksi harvoista ja elokuvaajana ainokainen omana aikanaan. Kuvaajan omin sanoin ”meitä oli vain Leni Riefenstahl ja minä”. Leni Riefenstahl oli 30-luvun Saksassa Hitlerin luottokuvaaja, joka teki kuulut elokuvat natsien puoluekokouksista ja Berliinin vuoden 1936 olympialaisista. Jos suljetaan silmät politiikalta, yhtäläisyyksiä löytyykin. Claire Aho dokumentoi Helsingin olympialaisia vuonna 1952 värikaitafilmille, tiettävästi ainoana naisena kentällä. Hänen uraansa tuli samoihin aikoihin kansainvälinen ulottuvuus, kun elokuvateattereissa ennen näytöstä esitettyjä uutisfilmikoosteita tuottanut Pathé Newsreels alkoi ostaa aineistoa myös Suomesta ja Aho & Soldanilta. Tämä osa kuvaajan urasta on vielä kartoittamatta, ja on kiinnostavaa, nostaako se hänet myös uutiskuvaajien miehiseen joukkoon. Claire Aho kuvasi muun muassa Eleonor Rooseveltin Suomen-vierailun vuonna 1950.
Elokuvaajana Claire Aholla on nimissään kahdeksan dokumenttielokuvaa vuosilta 1950–62. Tunnetuin niistä lienee Jean Sibelius kodissaan (1961 tai -62), joka oli ulkoministeriön tilaustyö säveltäjämestarin kuoltua vuonna 1957. Se on kooste Aho & Soldanin aikaisemmista, vuosina 1927 ja 1945 tehdyistä Sibelius-dokumenteista, joista osaa myös Claire Aho oli ollut mukana kuvaamassa. Olympiamateriaalista valmistui vuonna 1956 dokumenttielokuva Muistojen kisakesä ja mainittava on myös 50-luvun Helsinki-dokumentti Laulu meren kaupungista (1950) ja Suomi – värien maa (1951).
Helsinki oli aiheena myös Claire Ahon valokuvissa, jotka kuvittivat professori Eino E. Suolahden vuonna 1957 ilmestynyttä kirjaa Itämeren tytär. Vuonna 1968 kuvaajalta tilattiin Helsinki-aiheinen näyttely Kielin juhlaviikoille Saksaan. Tämä kuvakokonaisuus julkaistiin uudelleen vuonna 2010 näyttelynä ja kirjana nimeltä Helsinki 1968.
Aho & Soldanin perheyrityksen tarina päättyi vuonna 1961 Heikki Ahon kuoltua. Claire Aho jäi freelance-valokuvaajaksi, sillä elokuva-ala oli mullistumassa television yleistyessä ja viedessä monet niistä tilauksista, jotka olivat olleet aiempina vuosikymmeninä Aho & Soldanin elokuvatuotannon selkärankaa. Television uutislähetykset korvasivat elokuvateattereiden uutisfilmikatsaukset ja tv-dokumenteista tuli dokumenttielokuvan uusi muoto. Koko suomalainen elokuva-ala oli vaikeuksissa.
Claire Aho teki televisiolle Kurkihirsi-sarjan yhdessä Tauno Vuoriston kanssa, mutta keskittyi ennen muuta valokuvaan. Hänellä oli joukko kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä asiakkainaan, ja hän osallistui valokuvanäyttelyihin ja piti kursseja. Vuosina 1971–76 kuvaaja järjesti taide- ja valokuvanäyttelyitä perustamassaan Atelier Beckasinissa Helsingin Tehtaankadulla. Erilaisten aktiviteettien keskellä kuvaajan ammatillinen toiminta kuitenkin hiipui, kun alalle tulivat hänen omien sanojensa mukaan ”uudet nuoret vihaiset miehet”. Ilmiö näkyi muotikuvauksessakin, jossa Claire Aholla oli ollut suvereeni väriosaajan asema koko 50-luvun alun. Muotikuvaus on altis myös nopeille kuvaustyylien ja -muotien muutoksille, ja 60-luvun nuoret miehet tarjosivat oikeavärisyyden ja teknisen laadun sijaan muuta: liikettä, vauhtia, graafisia sävypelkistyksiä ja laajakulmaobjektiivin vääristämiä kuvakulmia.
Vuonna 1974 Claire Aho muutti 13-vuotiaan poikansa Jussin kanssa pysyvästi Tukholmaan ja vaihtoi alaa. Hän työskenteli henkilöstötehtävissä LM Ericsonilla ja erilaisissa toimistotöissä. Kokonaan hän ei valokuvaamisesta luopunut vaan kuvasi ja kirjoitti pariin lehteen ja toimitti uutiskuvia Suomeen Hufvudstadsbladetiin. Vuonna 1991 Claire Aho jäi eläkkeelle ja on siitä saakka sekä valokuvannut itsekseen että auttanut Aho & Soldan –arkiston järjestämisessä. Vuonna 1992 arkiston kuvista koottiin näyttely Aurinko paistaa Suomeen. Ahon omaa uutta kuva-aineistoa on ollut esillä kahdessa valokuvanäyttelyssä, Valoa ja väriä etelän saarilla (kiertonäyttely 1992–98) ja Väriä, väriä kaikkialla (2002 ja 2005). Kuten näyttelyiden nimetkin jo kertovat, Claire Ahon kuvaajanuran pääteemaksi on tiivistynyt väri.
Professori Merja Salo, kirjassa Claire Aho – Makupaloja. WSOY 2010.
